|
Kuukauden Rita 78 (lokakuu 2015)
(här på
svenska)
 VASTUU
Miten ulkopuolelta tuleva tehtävä muutetaan sisäiseksi
tavoitteeksi? Se on tärkeä kysymys jokaiselle esimiehelle,
opettajalle, vanhemmalle tai muulle tehtäviä jakavalle.
Tehtävä, joka otetaan vastaan automaattisesti tai
rutiininomaisesti, suoritetaan – jos se ylipäänsä
suoritetaan – ilman suurempaa omistautumista. Tehtävä, joka
muuttuu sisäiseksi tavoitteeksi, suoritetaan sen sijaan
aivan eri tasolla.
Mikä sitten voisi aiheuttaa tällaisen painopisteen
muutoksen? Avainsana on yksinkertaisesti vastuu.
Tehtävän mukana tulisi seurata sekä vastuu että valtuutus
suorittaa se itsenäisesti. Niin kauan kuin joku valvoo
sinua, pysyy kaikki hänen vastuullaan. Hän vetää kuormaa,
joka kasvaa yhä suuremmaksi työtaakan kasvaessa, kun kukaan
ei ehdi enää kehittää uusia menetelmiä. Usein kuitenkin
tehtävän vastaanottajalla on kaikkein eniten tietoa siitä,
miten tehtävä suoritetaan tehokkaimmin. Voidaan siis sanoa,
että tehtävän antajalla on vastuu antaa vastaanottajalle sen
operatiivisen tai käytännön vastuun – vaikka hänelle
loppujen lopuksi jääkin muodollinen vastuu kokonaisuudesta.
Miten pitkälle tehtävän vastaanottajan vastuu sitten
ulottuu? Joskus meille tulee tunne että huojumme valtavan
vastuutaakan alla: vastuu perheen hyvinvoinnista, asiakkaan
hyvinvoinnista, ympärillämme olevien hyvinvoinnista, niin,
loppujen lopuksi koko maailman hyvinvointi tuntuu riippuvan
meistä.
Mistä kaikesta me siis loppujen lopuksi olemme vastuussa?
Ehkä kaikkein ensimmäiseksi olisi selvitettävä, mistä me
EMME ole vastuussa.
-
Emme ole esimerkiksi vastuussa sellaisesta, mitä emme
ole ottaneet vastaan tehtäväksemme. Jos nimittäin olisimme,
meille voitaisiin sälyttää vastuuta mistä tahansa.
-
Emme myöskään ole vastuussa toisten ihmisten
huonoista päivistä tai heidän epäonnistumisistaan. Se on
sellaista, mikä ei ole meidän hallittavissamme.
-
Emme ole myöskään vastuussa omista huonoista
päivistä, sellaisia vain kuuluu elämään.
MUTTA – me olemme vastuussa siitä, miten käyttäydymme
silloin. Se tarkoittaa, että tiedostamme oman psyykkisen
tilamme, niin että emme esimerkiksi aloita ratkaisevia
keskusteluja, kun huomaamme, että mielialamme on
pohjalukemissa.
Olemme myös vastuussa siitä, että emme ota vastaan liikaa
tehtäviä. Vastaamme omasta ajan ja voimien käytöstämme ja
meidän täytyy pystyä jättämään sellainen, mistä emme
kohtuuden nimissä voi selviytyä. Työtilanteissa, missä emme
pysty vaikuttamaan työtehtäviemme määrään, meidän kannattaa
yksinkertaisesti laskea vaatimuksiamme tulosten suhteen.
Ei hyödytä ketään, että tapat itsesi työllä.
Usein käy tietenkin niin, että emme kaikesta huolimatta
onnistu siinä, mitä olemme ottaneet tehtäväksemme. Opettaja
ei saa oppilasta oppimaan, terveydenhoitaja ei saa potilasta
muuttamaan elintapojaan, terapeutti ei saakaan asiakasta
voimaan paremmin, ja niin edelleen. Kuinka pitkälle olemme
silloin vastuussa tuloksesta?
Esitin kerran eräässä seminaarissa, johon osallistuin, tämän
kysymyksen ja sain vastaukseksi: ”Olemme vastuussa siitä,
että teemme parhaamme – sillä hetkellä ja käytettävissämme
olevin voimin.” Vastaus tuntui hyvin vapauttavalta. Teemme
parhaamme, ja loppu riippuu sitten vastaanottajasta.
Kuukauden
sitaatit:
Mikään ei ole niin helppoa, ettei siitä saisi vaikeaa, jos
sen tekee vastahakoisesti.
- Publius Terentius
Opi muiden virheistä, koska elämä on liian lyhyt, jotta
ehtisit tehdä ne kaikki itse.
- Martin Vaubee
Kuukauden kirjavihjeet:
Ola Wallström: Framgångslagarna (2012); Aha… Det är enkelt
(2011)
Juha Wiskari: Kiireentappoase (2014)
|